vuoden 2020 kirjat ja niiden top 10

Viime vuoden alussa asetin yhdeksi tavoitteekseni lukea vuoden aikana 25 kirjaa. Kesäkuussa koronakevään myötä iskeneen lukuinspiraation myötä plakkarissa oli jo 17 kirjaa, ja kirjoittelin vanhan blogin puolella näin:


Rakastan lukemista. Luin ala-asteikäisenä kirjankin päivässä (sellaisen pienen nuortenkirjan toki vain), mutta jossain vaiheessa lukuharrastus hiipui. Viime vuosina olen haaveillut 52 kirjan lukemisesta vuoden aikana – siis kirjasta viikossa – ja se on tuntunut yhtä aikaa surkean vähältä ja aivan liian paljolta. Pieniä ja välillä keskikokoiseksi kasvaneita pyrähdyksiä lukuun ottamatta lukemisesta ei ole tullut aikuiselämäni rutiinia ennen kuin nyt koronakeväänä. Toivon niin, että lukuinto kantaisi vielä arjen palauduttua tuttuihin uomiinsa.


Näin jälkiviisaana on tietysti huomattu, ettei arki palautunut koko vuonna tuttuihin uomiinsa. Kaikkeen kuitenkin tottuu ja viimeistään syksyllä arki tuntui jo aika normaalilta. Lukeminen ei onneksi jäänyt, vaikka toukokuun huimaan lukutahtiin en (onneksi) enää ryhtynyt. Vuoden kirjasaldoksi kertyi loppujen lopuksi 28.



Vuoden 2020 kirjat:


1. Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen (13.1.)

2. Holly Bourne: Katsokaa, miten onnellinen olen (29.1.)

3. Saku Tuominen: Hyvä elämä (31.1)

4. Beth O'Leary: Kimppakämppä (21.2.)

5. Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (20.3.)

6. Mirva Saukkola: Silkkejä, safiireja ja salaisuuksia (10.4.)

7. Minna Huotilainen & Mona Moisala: Keskittymiskyvyn elvytysopas (13.4.)

8. Sujata Massey: Satapurin jalokivi (18.4.)

9. Kaisa Paasto: Anni kaverinkesyttäjä (19.4.)

10. Sampo Sammalisto: Viisas pääsee vähemmällä 2.0. (xx.4.)

11. Sophie Kinsella: Kuka on pomo (3.5.)

12. Sophie Kinsella: Sitä saa mitä antaa (5.5.)

13. Joanne Harris: Pieni suklaapuoti (12.5.)

14. Nicolas Barreau: Pienten ihmeiden kahvila (16.5.)

15. Kathleen Tessaro: Parfyymikeräilijä (20.5.)

16. Sanna Kiiski: Tinder-päiväkirja (22.5.)

17. Marianne Power: Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin (28.5.)

18. Shonda Rhimes: Year of Yes (5.6.)

19. Camilla Läckberg: Hopeasiivet (21.6.)

20. Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua (2.7.)

21. Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä (20.7.)

22. Sophie Kinsella: Muistatko minut? (16.8.)

23. Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt (20.9.)

24. Kathleen Tessaro: Rare Objects (3.10.)

25. Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki (11.10.)

26. Tom Rath: Are you fully charged (15.11.)

27. James Clear: Atomic Habits (30.11.)

28. Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (11.12.)


Tummensin listaan ne kirjat, jotka tekivät aivan erityisen vaikutuksen, ja joista syntyi luonnostaan vuoden top 10. Nämä helmet voisi jakaa kolmeen kategoriaan:


Lämminhenkinen, astetta vakavateemaisempi chick lit


Kirjavuoden osavuosikatsauksessa kesäkuussa paasasin pitkään ja hartaasti chick litin puolesta:


Kuten listasta näkyy, olen lukenut aika paljon kevyttä kirjallisuutta eli sanalla (tai kahdella) sanoen suoranaista hömppää. En haluaisi joutua pitämään chick litille eli ns. mimmikirjallisuudelle puolustuspuhetta, mutta pidänpä kuitenkin: Perjantain Parhaat -podin Noora K:nkin sanoin – hyvin vapaasti referoiden! – tällaisena aikana sitä vain voi kaivata jotain kevyttä ja viihdyttävää. Sitä paitsi, nuorille naisille suunnattu kirjallisuus leimataan usein suoraan hömpäksi, mutta rehellisyyden nimissä siellä sitä samaistumispintaa ja ajatuksen aihetta tällaiselle nuorelle naiselle nyt yksinkertaisesti on. Useimmissa maailmankirjallisuuden klassikoissa ei juurikaan puhuta nykymaailman työelämän haasteista tai elämän jokaiselle osa-alueelle lonkeronsa ulottavista paineista suorittaa ja pärjätä, mutta näissä kirjoissapa puhutaan. Uskon sitä paitsi, että mikä tahansa lukeminen on on maailmaa-avartavampaa ja empatiakykyä kehittävämpää kuin täydellinen lukemattomuus.


Lukulistaa silmäillessä ei voi olla huomaamatta, että toukokuussa taisin nimenomaan kaivata jotain kevyttä ja viihdyttävää. Yksikään silloin luetuista Kinselloista ja kumppaneista ei nimittäin tehnyt sen pysyvämpää vaikutusta – tai välttämättä edes muistijälkeä – vaikka niidenkin puolesta tuolloin kovasti puhuin. Kolme muuta kevyempää kirjaa kuitenkin jätti jäljen niin muistiin kuinsydämeen:


Beth O'Learyn Kimppakämppä sekä Jenny Colganin Uusia lukuja ja onnellisia loppuja ja Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua


Kimppakämpässä Tiffy ja Leon asuvat samassa asunnossa, toinen päivisin ja toinen öisin, ja rakastuvat toisiinsa pelkkien post it -lappujen perusteella. Se on se kirjan ennalta-arvattava osa. Alta paljastuu kuitenkin vähitellen vakavimpia teemoja (joita en halua spoilata, sillä suosittelen kirjaa jokaiselle!), jotka loppua kohden värittävät koko kirjan sävyt tummemmiksi.


Jenny Colganin kirjoissa lähtöasetelma on niin ikään aika perinteinen: toisessa työttömäksi jäänyt ja toisessa konkurssin ja eron kokenut nainen muuttavat Skotlantiin etsimään uutta alkua. Lämminhenkinen, kotoisa tai tunnelmallinen eivät riitä kuvailemaan Colganin maailmaa ja tarinoita, joihin tahtoisi uppoutua ikuisiksi ajoiksi. Nämä eivät ui yhtä syviin vesiin kuin Kimppakämppä, mutta ovat kuitenkin paljon enemmän kuin yksioikoinen rakkaustarina. Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua saa ensi kuussa jatko-osan suomeksi, ja voin jo haistaa hapanjuurileivän tuoksun leijailevan lähemmäs...


Lähihistoriaan sijoittuvat romaanit


Sujata Masseyn Satapurin jalokivi, Kathleen Tessaron Parfyymikeräilijä, Elizabeth Gilbertin Tyttöjen kaupunki sekä Celeste Ngin Tulenarkoja asioita.


Satapurin jalokivi on toinen osa 1920-luvun Intiaan sijoittuvassa, naisasianajaja Perveen Mistrystä kertovassa sarjassa. Tässä kakkososassa Perveen seikkailee syrjäisessä, viidakon ympäröimässä palatsissa ja yrittää suojella ruhtinasperheen lapsia, joita tuntuu uhkaavan jokin. Eksotiikkaa, mysteerejä, feminismiä ja kiinnostava kurkistus brittihallinnon aikaiseen Intiaan – jatkoon.


Parfyymikeräilijä puolestaan liikkuu kahdessa aikatasossa kertoen kahden naisen tarinaa New Yorkissa, Pariisissa ja Lontoossa 1920- ja 50-luvuilla. Se kuvaa epätoivoistakin pyrkyä parempaan elämään ja seurapiireihin, ja sitä millaisia ihmiskohtaloita kiiltävän kulissin takana todellisuudessa onkaan. Kaikki mikä kimaltaa ei tosiaan ole kultaa. Toinen lukemani Tessaro, Rare Objects, ei pitänyt aivan yhtä tiukasti otteessaan, muttei ollut lainkaan huono sekään.


Eat Pray Lovesta tunnetun Elizabeth Gilbertin Tyttöjen kaupunki oli kenties vuoden suurin yllätys. En yhtään tiennyt, että Gilbert on kirjoittanut muutakin kuin omaan makuuni astetta turhan hengellistä self helpiä, kunnes Tyttöjen kaupungista tunnuttiin yhtäkkiä puhuvan k a i k k i a l l a. Tarina alkaa suht kevyenä 1940-luvun New Yorkin teatterimaailmasta kimalluksineen ja punaisine samettiverhoineen, kunnes elämän realiteetit ja sota tekevät kertomuksen sävyyn suoranaisen täyskäännöksen. Kirjan loppuosa on odottamaton ja riipivän kaunis.


Tulenarkoja asioita taistelee Tyttöjen kaupungin kanssa vuoden parhaan kaunokirjan tittelistä. Tätäkin kehuttiin jo jonkin aikaa sitten joka paikassa (eli Perjantain parhaat -podissa ja Eeva Kolun blogissa...), mutta kirjan kuvaus ei vaikuttanut yhtään niin kiinnostavalta kuin millaiseksi kirja lopulta osoittautui. Tarina sijoittuu 90-luvun Jenkkeihin konservatiiviseen ja rikkaaseen Shaker Heightsin pikkukaupunkiin, ja sen keskiössä on Richardsonin vanhemmista ja kolmesta teinistä koostuva perhe sekä heidän sijoitusasuntoonsa vuokralaisiksi muuttavat outolinnut: nomadielämän loppua toivovat valokuvaaja-yksinhuoltaja Mia ja tämän teini-ikäinen tytär. Richardsonin perheen äiti Elena alkaa kaivella Mian historiaa, ja kahdella aikatasolla kulkevan tarinan teemoiksi nousevat muun muassa luokkayhteiskunta sekä (kerrottakoon pienen spoilerin uhallakin) abortti ja adoptio. En keksi kirjalle riittäviä ylistyssanoja.



Omaelämäkerralliset hyvän elämän oivallukset


Marianne Powerin Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin, Shonda Rhimesin Year of Yes sekä Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt.


Powerin kirja Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin self help -oppaiden soveltamisesta omaan elämään sattui keväällä koronan raastaman psyyken heikoimaan saumaan. Silloin kirjoitin näin: "Kepeän hauskasti alkava tarina humpsahtaa yllättävän nopeasti todella syviin vesiin, ja kirjan keskivaiheita kahlatessa Mariannen ahdistus tarttui itseenkin. Ylianalyyttisen suorittajan ja hyvän elämän metsästäjän tarinassa oli kai liikaa samaistumispintaa. Kirjan loppua kohden tunnelma ja mieliala (niin Mariannen kuin minun) kirkastui taas, ja yhdessä Mariannen kanssa koin koronakevääseenkin täydellisesti sopivan oivalluksen: Mieli mustuu ja jaksaminen horjuu, kun elämä alkaa pyöriä oman navan ympärillä ja ennen kaikkea oman pään sisällä."


Year of Yesissä Shonda Rhimes raportoi kirjan nimen mukaisesti yhdestä vuodesta, jonka aikana sanoo kaikelle kyllä. Luin Greyn Anatomian eli yhden kaikkien aikojen lempisarjani luojan teoksen heti Marianne Powerin jälkeen, ja samankaltaisesta teemastaan huolimatta sen sävy oli lähes päinvastainen: inspiroiva ja nostattava.


Korkeintaan vähän väsynyt oli minulle yksi vuoden parhaista kirjoista. Yhteiskunnan etenkin nuorille naisille kohdistamia paineita käsittelevä kirja kolahti, vaikken itse ole (vielä) koskaan täysin uupunutkaan vaatimusten ristiaallokossa. Tuntuu, että Eeva sanoitti ensi kertaa koko maailmalle sen, miten väsymys ja uupumus ei ole työsidonnaista, vaan taustalla on todellisuudessa jokaiselle elämän osa-alueelle lonkeronsa ulottavat, ristiriitaiset paineet. Keskustelu sai ainakin omassa somekuplassani hyvin tuulta alleen ja pian julkaisun jälkeen bongasin myös akateemista tutkimusta aiheesta. Kyseessä ei siis ole vain yksi vuoden parhaista kirjoista vaan myös tärkeimmistä ilmiöistä.

2020 oli erinomainen lukuvuosi, jonka myötä lukurytmi- ja inspiraatio tuntuu palanneen arkeen pysyvämmin. Epävirallinen tavoite tälle vuodelle voisi olla päästä kolmeenkymmeneen kirjaan!